Milloin viimeksi näit tähdenlennon?

Pysähtyminen on lahja. 

Siinä oli jotenkin monta asiaa juuri kohdallaan. Jää, pimeys, pakkanen. Kuun sirppi taivaalla. Tarvoin jäällä koirien juostessa viimein vapaana. Kävelybaanaksi nimetty reitti oli lähinnä uprostamista umpihangessa. Alkoi tulla lämmin ja pysähdyin hengittelemään. 

Päivällä oli tupruttanut lunta, ja koskematon lumihanki vieressäni toi mieleen lapsuudessa tehdyt lumienkelit. En voinut vastustaa kiusausta, vaan (vilkaistuani ympärilleni, ettei kukaan vaan nähnyt) levitin käteni ja kaaduin selälleni hankeen. Upposin yllättyneenä aika syvälle, koirat syöksyivät innoissaan päälleni tästä odottamattomasta painimahdollisuudesta iloisena. Nauroin ja kiemurtelin maha kippurassa, vedet silmissä ja lunta niskassa. 

Kun sain viimein sysittyä koiria naamani päältä kauemmas, huokaisin oikein syvään. Jäin selälleni makaamaan, ihan paikallani ja katseeni osui taivaaseen. Miten upea, upea tähtitaivas ylläni kaartui! Tunnistin muutamia tähtikuvioita, ja mietin, mitkähän noista muista pisteistä ovat satelliitteja ja mitkä todella tähtiä. Siinä maatessani yksi tähti (tai satelliitti) lähti liikkeelle ja hihkaisin. Muistin, miten pienenä maattiin pitkiä aikoja hangessa, josko nähtäisiin tähdenlentoja ja saisi toivoa. Lähetin ilmoille toivomuksen, mutta tällä kertaa myös kiitoksen. Kiitoksen siitä, että kaikki on nyt tässä.

 

 

”Onko kaikki hyvin?” Ääni säpsäytti minut hereille aatoksistani. Vieressäni seisoi huolestuneen oloinen hiihtäjä ja katsoi odottavasti minua. Koiratkin olivat ihme kyllä päästäneet tyypin viereeni huomaamatta. Tai ehkä en ollut vaan huomannut. ”Tosi hyvin, kiitos”, vastasin. ”Upea tähtitaivas tänään!”

Kuvan turret liittyvät olennaisesti tarinaan. Kuva on kesältä. 

Lähetin ilmoille toivomuksen, mutta tällä kertaa myös kiitoksen.

Oman tarinan äänellä

On jo hyvä tovi siitä, kun olen viimeksi kirjoitellut blogia. Ei ole ollut sanottavaa. Tai korjaan, sanottavaa on ollut, muttei omalla äänellä kerrottavaa. Huomasin, että olin taas humpsahtanut miettimään, miten pitäisi kirjoittaa, sen sijaan että miettisin, mitä mieltä todella olen. Mitä haluan sanoa ja miten, sillä sanottavaa kyllä on. Tuo eilisiltainen pysähtyminen sai aikaan sykäyksen, joka laittoi kirjoittamaan. 

Vuoden vaihteen tienoilla päätimme puolison kanssa, että on aika tehdä tilaa taas uusille unelmille. Jostain kun täytyy luopua, että jotain uutta voi tulla tilalle. Usein se tapahtuu vieläpä juuri noin päin, että ensin pitäisi uskaltaa luopua, vailla takeita siitä, mitä tulee tilalle. Kuumottavaa, vai mitä? 

Niinpä laitoimme unelmatalomme -kotimme – myyntiin. Kaikki meni hyvin, mutta eittämättä luopumiseen on liittynyt paljon tuskaa, heränneitä ajatuksia ja muistoja; asioita, joita on pitänyt käsitellä. Samaan aikaan talon myymiseen, uuden kodin hankintaan ja itse muuttoon on liittynyt paljon konkreettista tekemistä, joka ei ole ollut mieluisimmasta päästä, vaan on pitänyt vaan hoitaa. Puskea. Suorittaa. Mitä näitä nyt on. Vaikka tiedän, että henkinen muutos vie kamalan paljon voimia, niin silti on pitänyt myös toimia hurjan tehokkaasti. 

 Nyt muutto on tehty, mutta huomasin moodin jääneen päälle: olin taas pitkästä aikaa stressaantunut, kireä, tiukkapipoinen ja lyhytpinnainen. Tuntui siltä, että pitää vaan jaksaa. Ehkä pelkäsin, mitä tapahtuu, jos en jaksa tai jos sanon, että nyt en pysty. Heräsin ajattelemaan, että hups! Vanhat tavat ovat tiukassa, mutta mitä ihmettä? Enkö enää kestä tai siedä sitä, mitä ennen? Olenhan vuosia puskenut ja jaksanut ihan hyvin.

Yksin tuolla pakkasessa, uuden kotitalon edessä jäällä, pimeässä tähtitaivaan alla päästin sitten irti. Hengitin, ja oikein tunsin, miten kireys alkoi helpottaa. Kun tulin kotiin, jatkoin: istuin samantien alas ja jatkoin hengittelyä. Koirat ja taapero kiipeilivät päälläni, mies puuhaili lähellä omia juttujaan. Päässäni muotoutui jostain ajatus: ”entäs jos ahkeruus ja suorittaminen eivät olekaan hyveitä? Mitäs jos leppoisuus, nautinto ja merkityksellisyys olisivat ne ohjurit, joita hakisi elämäänsä?”

Pysähtyminen retriitillä

Aivotutkija Minna Huotilainen on kertonut, että ajattelu alkaa pysähtymisestä. Voisin lisätä tähän, että elämän virtaaminen alkaa hengittämisestä. Ja syvään hengittämisen muistaminen taas vaatii pysähtymistä. Jos unohdamme hengittää, unohdamme itsemme. Sen kuka olemme, sen mitä haluamme. Sen, mikä on nyt tässä. Tämä pätee yhtä lailla työelämässä kuin kunkin omassa elämässä… tai, oikeastaanhan on vain tämä yksi elämä, jota elämme. 

Jos sinä kaipaat elämääsi pientä pysähtymisen hetkeä ja mahdollisuutta hengitellä elämääsi uutta virtaa ja suuntaa, lämpimästi tervetuloa Oman tarinan äärellä -retriitille huhtikuussa. Retriitin ohjelma soljuu lempeän joogan sekä omaa tarinaa ja sisäisiä vahvuuksia tutkivien harjoitusten vuorotellessa. Pieni ryhmä tukee sinua matkallasi, huhtikuinen heräävä kevätluonto tarjoaa raamit yhteiselle matkallemme. Lue lisää tästä. 

 Puolet retriitin paikoista on jo mennyt, joten jos jotain liikahtaa sisälläsi, toimi rohkeasti. Voit ilmoittautua suoraan minulle suvi@kohisevankoski.fi. Retriitti järjestetään yhteistyössä Hiljainen Mieli-joogan kanssa. 

©2020 Kohisevankoski | All Rights Reserved

Join the Club

lorem ipsum apolotus captures denimetus apparatus