In business and in health

Miksi kerroin tämän tarinan nyt? Ajattelen, että meillä ihmisillä on niin paljon opittavaa hevosilta sekä omasta itsestämme että johtamisesta. Miten paljon esimerkiksi johtajan oma henkinen tila vaikuttaa työpaikalla energiana ja kehollisena vuorovaikutuksena? Miten suuren, lamauttavan  paineen pelkät odotukset voivat luoda työntekijälle? Miten paljon turvattomuutta johtajan stressi luo työpaikalla ja siten rapauttaa luottamusta, psykologista turvallisuutta ja vaikuttavuutta? Tämän kaiken tiedostamiseen itsessä ei aina luennot ja kirjat riitä, vaan tarvitsemme tunnetason ja kehotason elämyksiä ymmärtääksemme. 

Kuinka elämäni muuttui

Voin käsi sydämellä sanoa, että hevoset muuttivat elämäni. Vakaumus vaatii kuitenkin ehkä hiukan taustoitusta. 

Vielä joitain vuosia sitten, ”normaalia” työarkea eläessäni elämääni mahtui lähinnä työ. Tykkäsin työstäni, rakastin niitä ihmisiä, joita siihen liittyi ja sain hyvää palautetta tekemisistäni: what’s not to like?! Elämä oli vaan aika täyttä ja tosi kiireistä ja hups vaan! Huomasin, että ympyräni olivat kutistuneet jokseenkin työn ympärille. Olihan minulla perhe ja koirat ja urheilu, mutta kun rupesin tarkemmin miettimään, niin aika ohut oli elämänpiiri. Lisäksi havaitsin, että kaikessa tekemisessäni piti olla jotain järkeä: piti kehittää itseään, oppia uusia taitoja, palautua aktiivisesti tai laihtua. Luulen, etten ole ainut.

Elämällä on tapana tarjota pysähtymisen paikkoja, jos ei itse tajua tai osaa muuttaa mitään terveempään suuntaan; niin tässäkin tapauksessa. Tuli keskenmeno ja tuli toinenkin. Voimat meni, elämänhalu oli totaalisesti hukassa. Oli pakko miettiä jotain kivaa, jotain muuta ajateltavaa. Otin ohjenuorakseni miettiä sellaista tekemistä, mitä en olisi voinut raskaana ollessa puuhata. 

Luin myös jostain self help-oppaasta, että jos ei oikein tiedä mistä nauttisi, voi aina palata nuoruuden innostusten pariin. Siispä RATSASTUS! 

 

Uhrimentaliteetista vastuunkantajaksi

Etsiydyin läheiselle tallille ja jäin sille tielle. Huomasin pian, miten hoitavaa hevosten energia on, miten paljon keskittymistä niiden kanssa puuhaaminen vaatii (koitapa ratsastaa yhden ratsastustunnin verran ajatus tyäasioissa seilaten. Ei onnistu, vaan hevosesta riippuen löydät itsesi töröttämästä kentän keskeltä tai läheiseltä pellolta. Molemmat on kokeiltu.). Kävin ratsastamassa jopa 3-4 kertaa viikossa sen jälkeen, kun tajusin, että aikuisena todellakin pystyn. Olihan se vähän hassua, ja varmaan työkaverit ajattelivat minut ihan omituiseksi. Ei se kyllä haitannut, minulla oli jotain omaa. Jotain, missä tunsin todella eläväni ja jota tein pelkästään tekemisen itsensä ihanuuden vuoksi! Jotain, minne saatoin helposti humpsahtaa tuntikausiksi. Oma hyvinvointini alkoi parantua harppauksin ja elämänpiiri laajeni; tuli muita ihmisiäkin, sellaisia kenen kanssa ei juteltu töistä tai jotka eivät edes tienneet saati kiinnostuneet siitä, mitä tein työkseni. 

 

Ensin lähinnä ratsastin, sitten homma laajeni pikkuhiljaa muihinkin tallihommiin. Opettelin uutta, luin, harrastin, testasin ja nautin. Huomasin muutoksia syvemmällä tasolla: identiteettini sai lisää rakennuspalikoita, lisää laajuutta. Tai itseasiassa löysin takaisin niitä identiteetin paloja, joita olin haudannut hiekkaan kaikkien näiden vuosien aikana. Ratsastus oli kuitenkin vielä se pääjuttu.

 

Toinen hevoselämä

Kunnes! Noin 1,5 vuotta sitten elämääni tuli lahjana ja pyytämättä tämä yksi erityinen ponitamma Kelly, joka sitten viimeistään muutti elämäni (taas kerran, tai ainakin naksautti sen aivan eri asentoon). 

Kelly ei nimittäin iloinnut ratsastuksesta. Se oli kyllä kiltti ja teki mitä pyydettiin, mutta välillä vastahakoisesti, välillä pakotettuna. Alussa välillä ajattelin, että ei saakeli, kun tuommoisen ristin sain taakakseni, mitä minä tuommoisella teen? Miksi se ei tee, niinkuin minä haluan? Miksi se ei pidä minusta? Sehän on MINUN ponini! Miksei se juokse hirnuen luokseni ja hörise hyvää huomenta? Mitä vikaa siinä on? Miksi se on noin passiivinen? Missä on tekemisen ilo?

Kun olin aikani hakannut päätä seinään (omaani, en ponin)  ja itkenyt katkeria luovuttamisen kyyneliä, tuli eteen tiukka paikka. Elämä taas tuli väliin ja sanoi huutomerkein varustettuna: lopeta tuo ruikuttaminen ja tee päätös. Etkö haaveillut omasta ponista noin 30 vuotta elämästäsi? Oletko nyt sitten uhri vai kannatko vastuun itse?  Kelly nimittäin joutui onnettomuuteen viime kesän lopulla. Rauhoitettuaan eläimen päivystävä eläinlääkäri sanoi suoraan: ”nyt pitää päättää, koitanko kursia kasaan vai lopetanko tähän? Ennuste on tosi huono, ja ponihan on jo vanha. ”

Easy way out, olisi voinut joku miettiä. 

Kursi kasaan, sanoin heti. Kellyllä on vielä niin paljon annettavaa. Yhtä-äkkiä tiesin 100% varmasti, että Kellyllä oli minulle vielä jokin suuri merkitys, jokin oppi. Minun olisi vaan opittava katsomaan peiliin ja miettimään, mitä vikaa minussa oli. Jokin sisäinen ääni nimittäin sanoi, että haaste yhteistyössä taitaakin ponin sijaan olla riimun toisessa päässä…

Siitä päivästä lähti käyntiin toinen hevoselämäni. Kelly parantui kuukausien kuluessa kuin ihmeen kaupalla. Niiden tuntien ja ja taas tuntien aikana, jolloin hoidin sen haavoja, syötin rohtoyrttejä, haudutin parantavaa teetä ja pidin sille seuraa eristystarhassa, suhteemme alkoi muodostua palikka palikalta. 

Kun ei voinut tehdä, oleminen sai sijaa. 

Mitä voimme oppia hevosilta ihmisyydestä ja johtamisesta?

Luin, opiskelin, opettelin lisää. Ymmärsin ihan eri tavalla, mitä on luottamus ja miten se on ensisijainen minkäänlaisen vuorovaikutuksen tai johtamisen synnylle. Miten mitään vaikuttavuutta ei ole ilman luottamusta. Miten hienovaraista viestintä on, miten kehonkielemme toimii. Miten toisen keho lukee toisen kehoa -ja uskoo sitä 100% ennen kuin sanoja. Tulin tietoiseksi siitä, millaista energiaa ajatuksemme kantavat -ja miten se vaikuttaa kehomme kautta vuorovaikutuskumppaniimme. 

Olin kuullut nuo itse kysymäni tuskaiset kysymykset kymmenien esimiesten ja johtajien suusta johtamista pohtiessamme. Olin lukenut master coach-opintojeni aikana tästä kaikesta suhteessa ihmisiin, mutta nyt edessäni oli lahjomaton peili. Hevosissa -ja eläimissä ylipäätään on se mainio ominaisuus, että ne eivät feikkaa. Ne eivät esitä, eivät kertakaikkiaan. Hevoset ovat pako- ja saaliseläiminä hyvin reaktiivisia. Ne ovat ihmisten lailla laumaotuksia, jolloin lauman tuki on niiden elossapysymiselle kaikki kaikessa. Näin ollen ne ovat hyvin kehittyneitä vuorovaikutukseen ja sen tulkintaan -ja ihmisten lailla kysyvät jatkuvasti saman kysymyksen: voinko luottaa sinuun? Olenko kanssasi turvassa?

Olen valmentanut johtamista ja esimiestyötä vuosikausia. Olisinpa vaan silloin tiennyt sen, mitä nyt! Mutta ihminen toimii aina omasta silloisesta parhaasta tiedostaan käsin, enkä toki voi suomia itseäni siitä, etten silloin tiennyt enemmän. Voin toimia vain tästä hetkestä käsin, tässä hetkessä ja vaikuttaa siten tulevaisuuteen. 

Hevoset ovat pako- ja saaliseläiminä hyvin reaktiivisia. Ne ovat ihmisten lailla laumaotuksia, jolloin lauman tuki ja menestys on niiden elossa pysymiselle kaikki kaikessa. Hevoset ovat hyvin kehittyneitä vuorovaikutukseen ja sen tulkintaan -ja ihmisten lailla kysyvät jatkuvasti saman kysymyksen: voinko luottaa sinuun? Olenko kanssasi turvassa?

Miksi kerroin tämän tarinan nyt? Ajattelen, että meillä ihmisillä on niin paljon opittavaa hevosilta sekä omasta itsestämme että johtamisesta. Miten paljon esimerkiksi johtajan oma henkinen tila vaikuttaa työpaikalla energiana ja kehollisena vuorovaikutuksena? Miten suuren, lamauttavan  paineen pelkät odotukset voivat luoda työntekijälle? Miten paljon turvattomuutta johtajan stressi luo työpaikalla ja siten rapauttaa luottamusta, psykologista turvallisuutta ja vaikuttavuutta? Tämän kaiken tiedostamiseen itsessä ei aina luennot ja kirjat riitä, vaan tarvitsemme tunnetason ja kehotason elämyksiä ymmärtääksemme. 

Tämä blogikirjoitus aloittaa sarjan, jossa käsittelen mitä voimme oppia ihmisestä ja johtamisesta hevosilta. 

 

 Haluan tuoda tällä blogisarjalla johtamiseen hiukan toisenlaista näkökulmaa ja yhdistää sitä kautta yli kymmenen vuoden aikana kertyneitä oppeja ja tarinoita johtamisesta tähän uudenlaiseen herkkyyteen ja inhimillisyyteen. Ehkä joku päivä vielä työskentelen johtajien kanssa hevosaitauksessa, kuka tietää. 

Loppuun pari ajankohtaisuutta

Puhun inhimillisestä johtamisesta myös ensi kesän Minna Canth-foorumilla kesäkuussa. Foorumi järjestetään hybriditoteutuksena, johon voi siis osallistua sekä livenä että etänä. Forumin aiheena on Hyvinvoiva johtaja -hymyilevä työyhteisö. Puhujina allekirjoittaneen lisäksi mm. Pekka Pohjakallio, Emilia Kujala ja monta muuta todella kiinnostavaa asiantuntijaa. Lämpimästi tervetuloa kuulolle!

Ennen tulevaisuuden hevosaitaustyöskentelyä kehollisuuden vaikutuksia, ryhmädynamiikkaa ja konkreettisia coachingtaitoja oivallusten jalkauttamiseen voi opiskella ja kokea Työyhteisöcoachin huippuvalmennuksessa, jonka järjestämme yhteistyössä ihanan Hannan, todellisen supernaisen, kanssa.  Ilmoittautuminen syksyn ryhmään on auki. Lisätietoja tai vaikka ilmoittautuminen onnistuu kätevästi vaikka tästä. 

Vielä loppuun: mikäli oman itsen ja oman identiteetin rakennuspalikoiden tutkiminen elämyksellisesti ja kokemusten kautta kiinnostaa, kevään Oman tarinan äärellä -retriitillä on vielä yksi paikka vapaana. Onko se sinun? Lisätietoja suositusta retriitistä tästä.

©2020 Kohisevankoski | All Rights Reserved

Join the Club

lorem ipsum apolotus captures denimetus apparatus